> Metsämiehen laulu
> Laulu Oravasta
> Helavalkea
> Keinu
> Hannan Laulu
> Onnelliset
> Sydämeni Laulu
> Lapsi
> Ruususolmu
> Mitä minä huolin
> Seitsemän miehen voima
> Sunnuntai
> Jouluilta
> Ikävyys
|
Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.
Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.
Viherjäisel laattialla,
mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen
ja kaiku ympäri kiirii.
Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee
ja kultakiharat liehuu.
Ihana on täällä rauha,
urhea on taistelo:
myrsky käy ja metsä pauhaa,
tulta iskee pitkäinen
ja kuusi ryskyen kaatuu.
Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.
Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.
Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans' monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.
Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnas
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnas:
Metsolan kantele soi
Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.
Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto
Helluntain kelmees yössä,
ilosest karkelee nuorison liuta
laattial kallioisel,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mailmojen äärihin kantaavi silmä
öiseltä kunnahalta,
kaukaiset kylät ja kylien pellot
vuorelta korkeelt nähdään,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Öillisten liekkien lumovas loistees
nähdessään neidon kasvot
nyt moni poikanen polttavast tuntee
lempensä ensimmäisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Nyt moni neitonen, kylmänä ennen,
riutuen katsahtaavi
puolehen poikaisen vaisuna yönä
tunteilla armahilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä
impi ja nuorukainen,
vannotaan ijäistä uskollisuutta
koiviston tummas kohdus,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Toiset ne karkelos kalliol väikkyy
kimmeän viulun soides;
helisee viulu ja tienohin ympär
ihana kaiku virtaa,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen
Mutta nyt heikenee riemu ja soitto,
vaalenee immen kasvot,
niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal
kuusien tutkaimilla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Leikistä lähtevi nuorison liuta
kultasta tietä käymään.
Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus
kiiltävän virran partaal,
Helluntai-yön helavalkean sammues
tuol vuorella äänettömällä.
Ei levyllä:
Kuvataan "seitsemän kirkkojen" tornit
vaalean taivaan rannalt
ilosen nuorison kirkkaisin silmiin
tulisel kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Äänetön, hopeakiiltävä virta
laaksossa kärmeileevi.
pinnalla lentelee kirkuvat sorsat
öisessä lemmen-leikis,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on ruskeatukkanen neito
rinnoilla pyöreillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
hartevan nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?
Neito on kylästä vieraasta tullut
tuulisen järven saarest.
Kas kuinka poskilla purpura hehkuu
karkelos kalliolla,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Mistä on neitonen hoikka ja kaino
silmillä sinisillä,
hän, joka karkelee sylissä poijan,
ilosen nuorukaisen,
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen?
Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla
himmeän koivun varjos.
Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
karkelos kalliolla
Helluntai-yön helavalkean leimues
ja hohtaes korkuuden kiireen.
Nyt kanssani keinuhun käy,
mun impeni, valkeal liinal;
kuin morsian kauniina seisoovi luonto
iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
On allamme viherjä maa
ja päällämme sininen taivas
ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
lintujen laulaes.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Kun väikyn mä ylhäällä tääl,
tää1 tuulien viileäs helmas,
niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan
paisteessa iltasen.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Kuin Onnelan kaukainen maa
niin kimmeltää ihana kunnas;
ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Siel lehtinen kauhtana ain
on hartioil unisen koivun
ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
Helluntain vainiot.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Siel laaksossa vainion all
on keväinen, viherjä niittu,
mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
kukkasil keltaisill.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.
Siel suutelee ehtoo ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään Unholaan.
Seisahda, heiluva keinu,
jo kelmenee impeni poski
illalla lempeäl.
Äitiinsä etsei lapsi,
itkien kauvan hän etsei,
tok' viimein hän nähdä saa
sen liehuvan liinan pellol.
Sinnenpä nyt kiirehtii
hän kultasantasella tiell
ja elokuun aurinko paistaa.
Äiti, kosk itkun kuulee,
leikaten kultaista olkee,
koht sirppinsä heittää hän
ja rientävi pienoist vastaan:
Helmoihins hän kietoo sen
ja istuu auman äärehen
ja elokuun aurinko paistaa.
Autuas uni on lapsen,
autuas katsanto äitin;
se taivahan rantaan käy
ja uneksuin viipyy siellä,
koska liehtoo lounainen,
kosk paistaa heljä aurinko
ja kultainen vainio läikkyy
Jo valkenee kaukanen ranta
ja koillisest aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk Pohjolan palkeet käyvät,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mä kiireelle korkean vuoren
nyt astelen raikkaassa tuules;
mun toivoni aamusen koin,
mun kultani kohtaan siellä,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mut kauniimpi koittoa päivän
ja lempeempi auringon laskuu
hän hymyten luokseni käy,
mä syliini kierron immen,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mun sydämmein autuudest sykkyy
ja taivaana otsani loistaa,
kosk seison täs impeni kans,
täs vuorella sammaleisel
kosk mennyt on yö,!
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Täss seison mä impeni kanssa,
ja kiharamm tuulessa liehuu
ja laaksoen hyminä soi
kuin ijäisen lemmen ääni,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Tuonen lehto, öinen lehto,
siell' on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.
Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsea Tuonelan karjaa.
Siell' on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.
Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss' kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.
Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.
Kaukokotihinsa kulkee
pitkin tietä pieni laps
ja lähestyvi ehtoo tyyni,
lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
Nukkuvi hän väsyneenä
pimeen kuusen kohinaan
ja sinikorkeuden tähti
on hänen vartians hämäräs yösen.
Koska aamu hymyilevi,
tielle lähtee lapsi taas
ja kotomäki viimein siintää,
siintää sen riippuva-oksaset koivut.
Paistehessa aurinkoisen
kehto seisoo laattial
ja lapsi helmas kehtoon istuu
äiti jo aukasee povensa aarteet
Hajahtaes vihdan lehden,
kulta-uunin leimues
ja paistehessa aurinkoisen
lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
Ihanasti äitin kasvot
päivän hohtees kimmeltää;
hän laulelevi, kuinka lapsi
kulkevi unissaan taivahan maahan;
Kuinka kuusen kohinassa
makeesti hän uneksuu
ja korkeuden tähti tyyni
on hänen vartians hämäräs yösen;
Kuinka viimein kuumottavi
kototalo kaukanen
ja on siel lehtimajan juhla,
vuorilla valkeat leimuen loistaa.
Ei levyllä:
Koivistosta Kotomäen
sisar tulee vihdastost
ja tuomisia Metsolasta
lapselle äitins rinnoille hän kantaa.
Niin hän ehtii kototuvan:
äiti leipoo pöydän pääss
ja kultakirkas uuni leimuu,
heleesti aurinko akkunast paistaa.
"Kaunis impi, kysymyksein kuule,
sydämmeni pyhä salaisuus.
Sano, taitaisiko lemmen liekki
leimua mua kohtaan povestas?
Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
jonka kuva aatoksissain käy
täyttäen mun uneksuvan sieluin
tunteil ihmeellisil, polttavil.
Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
yrttitarhassa sun taasen nään;
solme kaulaliinas ruususolmuun,
jos mua lemmit, neito armahin.
Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
leikitse sen soman ruusun kans,
sormillasi poves kunnahilla
ja se mulle taivaan leikki on.
Mutta ellen näe leikkii tätä,
ellen ruusuu leukas lumen all,
sillon toivon päivä multa peittyy
ijankaikkisesti pilvihin.
Kaunis impi kysymyksein kuule"
Ei levyllä:
Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
nuorukainen päivän sammues;
Tuli yö, mut Unonen hän viipyi,
viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
Mikä tuska ihana ja vimma,
mikä ihmeellinen kesä-yö!
Mitä aattelee nyt kaino neito?
Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
Leimaukset hänen sielus käyvät,
mustat pilvet kiiriskelee siel,
taasen pilvist paistaa valo toivon
niinkuin jumalien kaupungist.
Mutta näkyy viimein aamun hohde
etää1 lännes vuorten harjanteil,
nuorukainen kohta kammiostans
yrttitarhaan ihanaiseen käy.
Puhaltelee hieno aamutuuli,
haju tuoksuu kedol viherjäl,
koska ruusut, kainot sinikellot
kumartelee alla siipein Koin.
Yksin käyskelee hän puiston verhos
niinkuin, tuomioonsa vartoes,
kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
tietämättä missä kodon saa.
Määrätäänkö hälle synkee Hades
tahi ihana Elysium?
Siitä levotonna väikkyilee hän,
niinpä yrttitarhas nuorukain.
Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
joukon naisia hän nähdä saa,
heidän seurassansa impi kaunis
levottomil askeleilla käy.
Vallattomast nuorukaisen sydän
sykkii, silmänsä hän teroittaa
kohden povee lähestyvän immen,
näkyisikö onnen merkki siel.
Näky armahin! Siel ruusu kaunis
huohottavil rinnoil punertaa:
niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
kuulee kaukaa meren pauhun vaan.
Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
Ihanata niin kuin ruusu tuol,
joka neidon kaulas myhäileevi,
kuni viitta maahan autuuden.
Salasilmäyksen impi heittää
Kohden nuorukaista, matkan pääs,
sormens suutelevat liinan solmuu,
tuli hänen poskillensa käy.
Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
äänetönnä impi astelee
ja kun haastelee hän, toisialla
toki kuleksivat aatoksens.
Senpä näyttää hänen huultens hymy
suloinen, täys lemmen hekumaa;
niinpä hymyileevi sielu taivaas,
pyhää kirkkautta hengittäin.
Kuminul viherjällä joukko seisoo
alat riemusasti haastellen,
mutta äänetönnä impi seisoo
poskilt kiharians viskellen.
Katsahtaa hän säteilevil silmil
avaruuteen sinikorkuuden,
otsa loistaa niinkuin pilven kiire
tämän kauniin aamun paistehes.
Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
koivun kruunut sateen ravistaa,
impi ihanassa itkus hyrskyy,
tannert kyyneleillä kastellen.
Kyselevät armaat kumppaninsa,
miksi neito nuori itkuun käy,
mutta hymyten taas seisoo neito,
poskilt kiharians viskellen.
Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
jota katsahteli nuorukain!
Siirtyisikö hänen muistost hetki,
koska impi itki kunnahal?
Mutta poistui viimein naisten joukko,
niin myös impi heidän seurassans,
toki leikittelit kerran vielä
vienot sormet ruususolmulla.
Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
poskil leimui kaino punerrus.
kaksi aamutähtee sillon peittyi
metsän reunaan pilvis ruusujen.
Mutta harhaellen puiston yössä
nuorukainen kauvan käyskeli;
kalliolla korkeel viimein seisoi,
meri aava alla aaltoili.
Vihaisina laineet myrskys riehuit,
temmeltelit tuulen kierrokset.
Kierrokset te armahimman tuulen!
Kaunis myrsky onnen päivänä!
Mitä minä huolin, veitikka nuori,
jolla on rinta kuin Tunturi-vuori?
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!
Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon
pois minä lähden, tyttöjen houkko;
frallaralla rallaralla rallarallalaa!
Eipä mua peljätä piispa, ei pappi;
kohta on ylläni sankarin takki.
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!
Juokseppas, Rusko ja pyöritä pyörää;
keisarin knalleja karsitaan syömään!
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!
Mitä minä huolin, veitikka nuori,
jolla on rinta kuin Tunturin vuori?
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!
Kiljukoon nyt kaikkein kaula,
koska mielin virren laulaa
voimasta seitsemän miehen.
Tähtiä kuin otavassa,
poikia on Jukolassa,
laiskanpulskeja jallii.
Juho pauhaa, pirtti roikaa;
hän on talon aika poika,
ankara "Poika-Jussi".
Tuomas seisoo niinkuin tammi,
koska saarnaa Aaprahammi,
Jukolan Salomon suuri.
Simeoni, liuhuparta,
valittaa se "ihmisparka,
syntinen, saatana, kurja".
Simeoni herneet keittää,
Timo sekaan rasvat heittää,
patahan kuohuvaan sylkee.
Lauri-poika metsäs häärii,
katselevi puita väärii,
mäyränä nummia tonkii.
Viimein tulee hännän huippu,
Pikku-Eero, liukas luikku,
Jukolan tiuskea rakki.
Siinä onpi velisarja,
jalo niinkuin sonnikarja,
voimalla seitsemän miehen.
Mä muistan sen lempeän laakson,
ainiaan muistan sen,
mis istuin ma neitoni kanssa,
hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä,
sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistos
ja allamme kimmelsi järvi
paisteessa auringon
ja loiskelit Ahtolan immet
kultasel santarannal.
Sen toisella rannalla seisoi
temppeli korkea,
siel kuulimme virsien veisun
ihanast huokaavan
ja viimein, kuin jumalten maasta,
temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta
ylhäällä pohjoses
kuin ihmeellist Onnelan maata.
Unien kangastus!
Kosk impeni sylissäin istui
temppelin kellon pauhus.
Mut vait oli impeni kaino,
katsahtain korkuuteen
ja poskellans kyynele kiilsi
helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast eksyi
kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäs laaksos
päivämme autuaan.
Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistos
ja läheni kesänen ehtoo,
sunnuntai-ehtoo tyyni.
Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
raskaasti pilvet käy,
hengittää kostee, suojanen tuuli
himmeäs männistös,
toki riemu lemmekäs
himmeydes hymyilee
kuin hääjuhla synkeäs yössä:
tullut on joulu-ilta.
Huoneesta loistaa valkeus hauska
vastahan kulkijan,
hedelmii vuoden ahkerast työstä
tornina seisoovi
pöytävaatteel valkeal
vierahille tarjona,
ja laattial kiiltävät oljet
leimues iltapystyn.
Korkea juhla, ihana ilta
oljilla kultasil,
valossa valkeen, ilosen liekin
sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
vajassa Bethlehemin?
Ei levyllä:
Pöydässä istuu asujat kaikki
huoneessa loistavas,
kellenkään määrää eteen ei panna
lahjoista taivahan;
kaikki yhtä ansainneet,
kaikki tässä vierahat;
ja koska he pöydästä käyvät,
pauhaavat jouluvirret.
Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
ihmeestä suurimmast,
sankarista seimessä Bethlehemin kaupungis
ja silmissä kyynele loistaa
kuultelevalla lapsel.
Heikenee vihdoin valkean loiste,
virsi myös vaikenee,
äänettä kauvan istuvat kaikki
vakaasti miettien
tulisian hohtaes,
punahiilen himmetes;
ja lepohon käyvät he viimein
vuoteelle olkiselle.
Mi ikävyys,
mi hämäryys sieluni ympär
kuin syksy-iltanen autiol maall?
Turha vaiva täällä,
turha onpi taistelo
ja kaikkisuus mailman, turha!
En taivasta
mä tahdo, en yötä Gehennan,
enp' enään neitosta syliini suo.
Osani vaan olkoon:
tietämisen tuskast pois,
kaik' äänetön tyhjyys olkoon.
No, ystävät!
Teit' kerranpa viimeisen pyydän,
oi, kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
Tuonen-tupa tehkäät
poijan tämän asunnoksi;
hän kätköhön mullan astuu.
Mun hautani
nyt kaivakaat halavain suojaan
ja peitol mustal se peittäkäät taas,
sitten ainiaksi
kartanostain poistukaat;
mä rauhassa maata tahdon.
Ja kumpua
ei haudallein kohokoon koskaan,
vaan multa kedoksi kamartukoon,
ettei kenkään tiedä,
että lepokammioin
on halavan himmeän alla.
|
